Fantasiakirjallisuus ammentaa usein kansanperinteestä, myyteistä ja legendoista ja toimii näin välittäjänä nykyihmisen ja ”myyttisen menneisyyden” välillä. Esimerkiksi kuningas Arthurin legenda on innoittanut lukuisia fantasiakirjailijoita ja tullut tätä kautta lähemmäs nykylukijaa sekä saanut uudenlaisia merkityksiä. Entä kun kirjailija haluaakin välittää itselleen läheistä satuperinnettä toisesta kulttuurista tuleville lukijoille?

Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan Neonkaupunki-fantasiatrilogiassa – tai ainakin sen kahdessa tähän mennessä ilmestyneessä osassa Neonkaupunki (2020) ja Spiraalitie (2021) – on kyse juuri tästä. Teosten päähenkilöt ovat Suomessa asuvia venäläistaustaisia nuoria, jotka päätyvät Elm-nimiseen kilpailevien jengien hallitsemaan fantasiamaailmaan. Elmillä he törmäävät venäläiseen kulttuuriin ja kansanperinteeseen niin hyvässä kuin pahassakin. 

Dess Terentjevalla on suomalaisvenäläinen tausta ja kirjoittajakaksikko kuvaakin sekä suomalaista että venäläistä kulttuuria sisältäpäin. Terentjeva on kertonut tarkemmin taustastaan ja suhteestaan suomen ja venäjän kieliin Kirjasto-lehden haastattelussa.

Terentjeva ja Hynynen ovat punoneet tekstiinsä monipuolisen yhdistelmän suomalaista ja venäläistä kulttuuria – kansainvälistä populaarikulttuuriakaan unohtamatta.

Neonkaupunki-romaaneissa tärkeitä venäläisestä kansanperinteestä nousevia hahmoja ovat noita-akka Baba Jaga ja velho Kuolematon Koštšei, jotka saavat kirjoissa uudenlaisia merkityksiä, mutta säilyttävät silti venäläisistä kansansaduista peräisin olevat keskeiset piirteensä. Baba Jaga on luiseva vanha nainen, jolla on kananjalkamökki ja venäläinen uuni aivan kuin kansansaduissakin.

Toisaalta hän pystyy tarvittaessa esimerkiksi muuttumaan metrojunaksi. Baba Jagalla on teoksessa monta tehtävää: hän on venäläisnuorten jengin säälimätön suojelija ja vaarallinen kannibalistisia piirteitä omaava hirviö, mutta samalla hän myös vastaa yhden päähenkilön isoäidinkaipuuseen. Julma mutta omistaan huolen pitävä Baba Jaga symboloi nuorten monimutkaista suhdetta venäläiseen kulttuuriin.

Kuolematon Koštšei puolestaan on säilyttänyt saduista tutun taipumuksensa ryöstää kauniita naisia.

Koštšeilla on tärkeä rooli sarjan toisessa osassa Spiraalitie, joka noudattelee osaksi Marija Morevna -sadusta tuttuja juonenkulkuja.

Samasta sadusta on saanut innoituksensa myös yhdysvaltalainen Catherynne M. Valente, jonka Deathless-romaanin (2011) myös Hynynen ja Terentjeva mainitsevat Instagram-tilillään.

 Hynynen ja Terentjeva antavat Spiraalitiessä oman selityksensä sille, miksi Koštšei ryöstää Marija Morevnan.

Venäläisen mytologian käyttö fantasiakirjallisuuden materiaalina ei ole kovin yleistä Venäjän ulkopuolella. Suomessa haasteena on, että venäläistä kansanperinnettä ei tunneta kovin hyvin: venäläisiä kansansatuja on käännetty jonkin verran etenkin neuvostoaikana, mutta kovin monen perheen iltasatulukemistoon ne tuskin ovat kuuluneet.

Suomessa tunnetuin venäläisiin kansansatuihin perustuva teos voi hyvinkin olla Eduard Uspenskin humoristinen lastenkirja Alas Taikavirtaa (suom. Martti Anhava 1980). Neonkaupungin lukijat ovat saattaneet lapsuudessaan tutustua myös uudempaan, Aleksander Lindebergin kuvittamaan Venäläisiä kansansatuja -kirjaan (2008). Hynysen ja Terentjevan romaaneissa ongelma ratkeaa kuin itsestään: päähenkilöt ovat venäläistaustaisia nuoria ja heille satuhahmot ovat tuttuja jo lapsuudesta. 

Suomenkieliselle lukijalle venäläistä kuvastoa taas esitellään eri tavoilla teosten edetessä. Baba Jaga ja Koštšei elävät satujen lisäksi myös venäläislasten kummitustarinaperinteessä. Kumpikin Neonkaupunki-sarjan romaani alkaa vuoropuhelulla, joka vaikuttaa lasten tai nuorten tarinankerronnalta:

”Baba Jaga on villissä metsässä asuva noita-akka. Sen mökki seisoo kanankoivilla, eikä sinne noin vaan pääse.”
[–]
”Se syö pahoja lapsia.”
”Entä kilttejä?”
”Ei kilttejä lapsia oo olemassa.”
”Se syö nekin.”
”Niin, älä luule, et oot turvassa.” (Neonkaupunki, s. 9.)

Spiraalitien alussa kerrotaan vastaava kauhutarina Kuolemattomasta Koštšeista. Näin myös venäläistä kansansatuperinnettä tuntematon lukija saa tarvitsemansa perustiedot tarinan ymmärtämiseksi.

Tärkeässä osassa Neonkaupunki-sarjassa on suomenvenäläisen nuorisokulttuurin kuvaus. Dess Terentjeva on käsitellyt suomenvenäläisyyttä myös säeromaanissaan Ihana (2021). Neonkaupungissa törmätään venäläisiin slangisanoihin ja venäläisen tapakulttuurin hienouksiin. Julmasti kiroileva Puškin-korppi opettaa lukijalle ihan muuta sanastoa kuin venäläisen kansallisrunoilijan klassikkosäkeitä. Yhdellä teoksen päähenkilöistä Veralla on venäläinen isä, mutta sekä venäjän kieli että venäläinen kulttuuri tuottavat hänelle usein vaikeuksia. Vera toimiikin kirjoissa eräänlaisena sijaisoppijana lukijalle: kun Veralle selitetään venäläisen kulttuurin erikoisuuksia, lukija pääsee yhdessä tämän kanssa jyvälle esimerkiksi venäläisestä nimi- ja teitittelykulttuurista.Neonkaupungin venäläinen kulttuuri ei rajoitu pelkästään kaikkialla vilahteleviin ulkoisiin yksityiskohtiin vodkasta samovaareihin, vaan teoksissa rakentuu myös laajoja kulttuuristen merkitysten verkostoja, joissa toisiinsa sekoittuvat venäläinen ortodoksinen kristinusko, hierarkkiset vallankäyttörakenteet ja elämää määrittelevät perhe- ja ystävyyssuhteet. Näihin yhdistyy toisaalta rento suhtautuminen seksuaalisuuteen ja sateenkaarinuoriin, mitä ei voi varsinaisesti pitää venäläisen valtavirtakulttuurin piirteenä. Tästä yhdistelmästä kumpuaa romaanien suomenvenäläinen identiteetti.

Jenniliisa Salminen