Arkistot lumoavat ja nostattavat kuumetta tutkijoiden keskuudessa. Paradigmoja tulee ja menee, teoreetikkoja ja suuntauksia nostetaan ja lasketaan, mutta arkistot ovat kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen pysyvä aines, joka mahdollistaa hyvin monen tyyppisen tutkimuksen teon. Fyysisten arkistojen rinnalle ovat tulleet erilaiset tietokannat, virtuaaliset tutkimusympäristöt, omalta koneelta luettavat digitoidut ja syntyjään digitaaliset arkistot ja tekstit. Arkistoaineistojen avulla voidaan tutkia muun muassa käännöshistoriaa, vastaanoton historiaa, yhden teoksen synnyn historiaa tai kirjallisen kentän toimijuutta. 

Arkistoaineistojen keskeisen ja jatkuvasti uudistuvan merkityksen osoitti zoom-seminaari Arkistojen avaruus – Kirjallisuuden kääntäminen ja kulttuurinen vuorovaikutus arkistolähteiden valossa (4.2.2022). Seminaari kokosi yhteen kolme arkistoaineistoja, kääntämistä ja kulttuurista vuorovaikutusta tutkivaa hanketta. Niihin kuuluivat Tekstit liikkeessä -hankkeemme lisäksi Sakari Katajamäen johtama Kääntämisen jäljet arkistoissa (Koneen Säätiö) sekä Tomi Huttusen johtama Venäläinen kirjallisuus ja Suomi (Suomen Kulttuurirahasto ja Raija Rymin-Nevanlinnan rahasto).

”Akateeminen avaruusseikkailu” eteni hankkeittain, monipuolisesti ja -polvisesti keskustellen. Tomi Huttunen nosti puheenvuorossaan esiin arkistojen merkityksen tutkittaessa venäläisen kirjallisuuden kääntämisen jälkiä Suomessa. Kuva vastaanoton historiasta muuttuu ja täsmentyy jatkuvasti, kun piiloon jäänyt nostetaan esiin arkistoista ja Kansalliskirjaston digitoimista sanomalehdistä. Vastaanotto myös aikaistuu: esimerkiksi Nikolai Karamzinin runoruotsinnos ”Till Näktergalen” julkaistiin jo vuoden 1813 huhtikuussa Åbo Allmänna Tidning -lehdessä ja se toimi lähtökohtana venäläisen kirjallisuuden kotiutumiselle Suomeen. Mika Pylsy pohti alustuksessaan V.A. Koskenniemen Tolstoi-kritiikkiä: mikä lopulta sai Koskenniemen haukkumaan vuonna 1910–1911 suomennetun Anna Kareninan “dionyysiseksi vaistojen runoudeksi”?  Hän asetti käyttämänsä arkistomateriaalin (mukana myös SKS:n arkisto) Koskenniemen arvostelijan profiilin sekä hänen kirjallisen toimintansa ja verkostojensa kontekstiin. 

Tekstit liikkeessä -hankkeen osion aluksi Viola Parente-Čapková esitteli hankettamme. Esitellyiksi tulivat muun muassa metodiset lähtökohtamme: ylirajaisuus, intersektionaalisuus, laaja vastaanotto ja kauko- sekä lähilukua yhdistävä mesoanalyysi. Jasmine Westerlundin osuudessa kuulijat pääsivät tutustumaan Womenwriters-tietokantaan ja hankkeen omaan tietokantaan. Kati Launiksen ja Violan yhteisesityksessä esiin pääsi kolme varhaista naisvälittäjää: Charlotta Europaeus (1794–1858), Jelena Gan (1814–1842) ja Marie Linder (1840–1870).

Heidän kulttuurinen välittäjyytensä ilmeni kansanrunouden keräämisenä, opettajuutena ja teksteissä, jotka saapuivat ruotsinkielisinä Suomeen 1840-luvulta alkaen. Esimerkiksi Jelena Gan, joka mainitaan jo edellisessä blogipostauksessa, esitellään Ilmarinen–lehdessä yläluokkaisen naiskasvatuksen kriitikkona. Arja Rosenholm huomasi, että lehdessä siteerattu ruotsinkielinen katkelma on tuttu: se on peräisin Ganin kertomuksesta ”Ideal” (1837), jonka Leenamarja Thuring on suomentanut kertomuskokoelmaan Mimotska ottaa myrkkyä (1990). Gan kaiuttaa katkelmassa naisasiaa hyvin samantyyppisesti kuin Marie Linder hieman myöhemmin: ”Totisesti, toisinaan tuntuu siltä, kuin olisi tämä Herramme maailma luotu vain miehiä varten. Heille on avoinna koko maailmankaikkeus kaikkine salaisuuksineen.”

Vaikka venäläisen naiskirjallisuuden vastaanotto on vaimeaa ennen 1900-luvun taitetta, joitain jälkiä on kuitenkin jäänyt. Niihin kuuluu tämä Jevdokija Rostoptšinan (181–1858) runo ”Hafvet och Hjertat” heinäkuussa 1842.

Ohjelma jatkui iltapäivällä Sakari Katajamäen johtaman Kääntämisen jäljet arkistoissa -hankkeen jäsenten esitelmillä. Sakari pohti esitelmässään kysymyksiä, jotka koskevat sekä arkistoja ja arkistotyötä yleensä että kääntämisen jälkien etsimistä arkistoissa, samoin kuin kirjallisuuden ja kääntämisen venyviä rajoja. Esille nousivat myös arkistojen muodostukseen ja eri rooleissa esiintyviin historiallisiin toimijoihin liittyvät kysymykset. Esitelmässä arkistotyötä verrattiin kullanhuuhdontaan, jossa koetetaan valtavasta massasta löytää arvokkaimmat hippuset. Tommi Dunderlin kertoi esitelmässä siitä, miten näytelmäkäännösten arkistojäljet täydentävät Suomen kirjallisuus-, käännös- ja teatterihistoriaa. Hän myös esitteli erilaisia mahdollisuuksia korjata suomennoshistorian vääryyksiä. Esimerkkinä toimi naiskääntäjien näytelmien suomentamisen historia (Hilda Asp, Anni Levander, Irene Mendelin, Liina Kajava ja Hilda Martin), ja esille pääsivät SKS:n arkiston lisäksi myös Kansallisteatterin kokoelma, Teatterimuseon arkisto, Taideyliopiston arkisto ja Päivälehden arkisto. 

Hanna Karhu johdatteli kuulijoita arkistojen metatietojen problematiikkaan (tapausesimerkkinä Otto Mannisen arkisto) sekä luettelointiin liittyviin kysymyksiin: millaisiin malleihin ja kaavoihin aineisto pakotetaan? Esillä oli Mannisen suomentamistyö suhteessa hänen kirjalliseen tuotantoonsa, mutta Hanna pohti myös omaa toimintaansa  ajoilta, jolloin hän oli järjestämässä Mannisen arkistoa osana SKS:n arkistoa. 

Sessioiden jälkeisissä keskusteluissa nousi esiin, kuinka paljon hankkeilla on yhteistä ja missä roolissa saman tyyppiset, mutta osittain myös erilaiset arkistoja ja arkistotyötä koskevat kysymykset ja ongelmat ovat eri hankkeissa. Seminaari toi yhteen Suomen ja Venäjän kirjallisuudentutkijoita ja -historioitsijoita, käännöstieteilijöitä, arkistojen asiantuntijoita sekä Kansalliskirjaston digiaineistoihin erikoistuneita asiantuntijoita. Näiden tahojen yhteistyö ja keskustelu on osoittautunut erittäin hedelmälliseksi. Seminaari lopetettiinkin yhteisymmärrykseen siitä, että tällaista keskustelua täytyy jatkaa.

Kati Launis, Viola Parente-Čapková ja Jasmine Westerlund